Sisar Kaisa oli merkittävä nainen

Sisar Kaisa (Katarina) Kierimäki oli Seinäjoen ensimmäinen diakonissa. Hän tuli Seinäjoelle työhön 1904 ja oli Seinäjoella mm. jäsenenä ensimmäisessä kirkkovaltuustossa 1927 ja valittiin ensimmäisenä naisena kunnanvaltuustoon.

Kuortaneella torpparin tyttärenä 1879 syntynyt nuori nainen haki Helsingin Diakonissalaitokselle, ja 1898 kirjoitti hakemuksessaan mm. ”Minä sairastuin kovin 15 vuoden vanhana ja tämä oli Herran kutsumus, joka herätti kaipaamaan jotakin toista, kuin mitä maailma antaa.”

Kuortaneen kirkkoherra Wilhelm Johansson suosituskirjeen, jossa mainitsee Kaisan olevan rehellinen, lahjakas ja lähimmäistä rakastava sekä Jumalan armoa etsivä.

Kierimäki Kaisa_70Kaisa Kierimäki valittiin 1.5.1899 alkaneelle kurssille. Valmistuminen viivästyi sairastelujen vuoksi, ja koesisareksi eli perehtymään käytännön työhön opiskelun ohessa hänet otettiin keväällä 1900.

Diakonissakoulutus oli monipuolinen. Kaisan opintokortista käy ilmi, että hän oli keittiöllä neljä kuukautta, sitten alkoi puolen vuoden sairaanhoitoharjoittelu, sen jälkeen neljä kuukautta naistentautien osastolla ja seuraavana vuonna vielä kaksi kuukautta. Välissä oli reilun puolen vuoden opetuskurssi. Harjoittelua oli useana vuonna eripituisia jaksoja sairaalan osastoilla. Seurakuntatyöhön valmistautumista oli kolme kuukautta.

Seinäjoen seurakuntasisareksi Kaisa Kierimäki nimitettiin 11.11.1904 – diakonissaksi hänet vihittiin vasta syksyllä 1906. Seinäjoelle Kaisa saapui kolmen päivän päästä nimittämisestään. Hän oli siis työnsä aloittaessaan 25-vuotias.

Pitkään Seinäjoen ainoa diakonissa

Kierimäki Kaisa diakonissa
Kaisa Kierimäki teki Seinäjoella noin 20 vuoden uran diakonissana.

Kaisa Kierimäki teki Seinäjoen ainoana diakonissana työtään vuoteen 1925. Sairaskäyntejä oli vähiten vuonna 1910, 444 käyntiä, ja vuonna 1922 eniten, 1222 käyntiä. Vuonna 1919 potilaita oli 337. Työmäärä oli valtava, kun vielä työsopimuksessa oli määritelty, että sisarelle kuului kesäaikaan kuukauden loma. Vähin työkaluin sisar työtään teki, sillä diakonissan laukussa oli saippua, pyyheliina, joukko yleisimpiä tarvittavia lääkkeitä, sideharsoa, muutamia hengellisiä kirjoja, virsikirja ja Raamattu.

Heinäkuun lopulla 1932 kauppalantalolla vietettiin sisar Kaisan jäähyväisjuhlaa, kun hän oli lähdössä työhön Helsinkiin Diakonissalaitokselle Kodinhoitokoulun asuntolan hoitajaksi.

Lähtöjuhlassa pidettiin monia puheita ja kiitettiin sisar Kaisan uutterasta työstä. Vastauspuheessaan hän muisteli vaikeitakin aikoja uransa alkutaipaleella, kun Seinäjoella ei ollut vielä lääkäriä. Hän joutui kantamaan suuren vastuun potilaistaan, kun oli ”omin apuinensa” hoidettava vakavia sairastapauksia.

Sisar Kaisa jatkoi Diakonissalaitoksella osallistuen sairaanhoitotyöhön sotien aikana ja hoitaen liikuntakyvytöntä sisarta kuuden vuoden ajan. Eläkkeelle hän siirtyi 71-vuotiaana. Eläkepäivistään hän sai nauttia vuoteen 1961. Hän oli kesänvietossa Kuortaneella sukulaistensa kautta, kun hänen krooninen vatsasairautensa paheni ja hän kuoli Alavuden sairaalassa. Hänet on haudattu Kuortaneelle. Diakonissalaitoksen lehden muistokirjoituksessa mainittiin, että ”sisar Kaisalle ominaista oli huoltava äidillisyys ja vakaa, hiljainen kristillisyys”.

Diakonissat olivat kärsivien ja vaivaisten palvelijoita

Diakonissat palkkasi Seinäjoelle aina 1960-luvulle saakka diakoniayhdistys, joka hankki varoja erilaisilla tapahtumilla, ompeluseuroilla jne. Diakonissa oli Diakonissalaitoksen palveluksessa, ja diakoniayhdistys maksoi laitokselle työntekijän palkan. Välikirjassa sovitaan, että Diakonissalaitos antaa diakonissaa palvelukseen ”palvelemaan köyhiä, sairaita ja muita kärsiviä.

Diakonissan työstä määrättiin ohjesäännöllä, jossa määriteltiin päätehtäväksi seurakunnallinen vaivaishoito. Työssä oli hyvin vahvasti hengellinen ulottuvuus mukana, sillä diakonissan tuli myös huolehtia, että kodeissa on Raamattu tai Uusi testamentti, hänen tulee lukea Raamattua tai muuta hyvää hengellistä kirjallisuutta heille, jotka eivät pääse Jumalan sanaa kuulemaan. Myös eri tavoin vammaisten lasten hoitoa ja kasvatusta oli pidettävä silmällä. Esimiehen luvalla diakonissa sai, varsinkin kulkutautien aikana, järjestää muidenkin kuin köyhien sairaitten hoitoa. Köyhille hoito oli maksutonta, mutta varakkaampien tuli maksaa 1-3 markan maksu vuorokaudelta.

Niin ohjesäännössä kuin välikirjassa on ehdoton kielto, ettei diakonissa ota lahjoja tai palkkiota niiltä, joita palvelee. ”Jotta diakoniatyö ei menettäisi vapaaehtoisen rakkaudentoiminnan leimaa, ei maksujen kantamista diakoniarahastoonkaan saa panna diakonissan tehtäväksi”, määritellään välikirjassa.

(Lähde: Hieta: Uupumatta ja uutteruudella – Seinäjoen diakoniatyön alkuvaiheita 1900 – 1930, Vaasa, 2000)

Leena Hautala

Kirjoittaja on Seinäjoen seurakunnan viestintäjohtaja

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s