Nainen sadan vuoden saatossa

 

Professori Lea Pulkkinen

Esitelmä Juhlaseminaarissa 1.8.2017 Seinäjoella

 

Arvoisat Naisten Suomi 100 -hankkeen suojelijat, järjestäjät ja juhlavieraat

Naisten aktiivisuus Etelä-Pohjanmaalla on kunnioitettavaa, mikä näkyy jo siinä, että kutsukirjeessä tähän tilaisuuteen Naisten Suomi 100 -hankkeen vetäjä Kirsti Ala-Harja kertoi, että hänen johtamansa yhdistys Vastuun Naiset oli kutsunut 12 sitoutumatonta naisyhdistystä Seinäjoelta mukaan Suomen100-vuotisjuhlavuoden hankkeeseen. En ole tiennyt, että naisyhdistyksiä on näin paljon yhdellä paikkakunnalla. Näyttely, joka juuri avattiin, kertoo niiden toiminnasta kiinnostavalla tavalla.

Ajatus koota yhdessä aineistoa naisten elämästä Etelä-Pohjanmaalla Suomen itsenäisyyden aikana on erinomainen. Uskon sen tuottaneen ainutlaatuisen naisten ja heidän kauttaan perheiden elämää ja koko yhteiskunnan toimintaa kuvaavan dokumenttikokoelman tulevillekin sukupolville. Siihen pohjautuva tulossa oleva teatteriesitys Hevoskyydillä pilvipalveluihin on jo nimenäkin houkuttelevan onnistunut.

Minullakin on juuret Etelä-Pohjanmaan hevoskyydeissä. Isän puoleinen isoäitini syntyi Lapfjärdissä 1887 ja isoisäni Karijoella kolme vuotta myöhemmin. He menivät nuorena naimisiin ja saivat 16 lasta, joista kaksi lasta tosin kuoli vuoden ikäisinä. Vuonna 1922 tämä Kauhajoella asunut Marttusen suurperhe, jossa tuolloin oli seitsemän lasta (mukaan lukien vuonna 1914 syntynyt isäni) lastattiin karjoineen, apulaisineen, tavaroineen, jopa viljoineen Kainaston asemalla junavaunuihin, sillä perhe muutti Heinolan maalaiskuntaan, ostamaansa rappeutuneeseen Vanha-Tuusjärven kartanoon. Matka oli hankala. Oli kova pakkanen. Karja piti väliasemilla hoitaa ja lehmät lypsää ajallaan. Lahdessa 30 hevosmiestä oli vastassa, kaikista kartanon torpista ja naapureista. Hevoskyytimatkaa oli 60 kilometriä, sillä Lahden ja Heinolan välistä rataa ei vielä silloin ollut. Lehmät sidottiin jaloistaan ja kaadettiin rekeen. Vasta Vierumäellä voitiin levähtää majatalossa, missä oli myös lehmien lypsymahdollisuus. Perillä odotti 1600-luvulta peräisin oleva, omistajilta toisille siirtynyt täysin rappeutunut kartano kylmine, suurine ja likaisine huoneineen.

Siitä alkoi tämän perheen elämä Itä-Hämeessä sekä uuttera työ, johon osallistui jokainen lapsikin voimiensa mukaan. Isovanhempani kuuluivat Pohjanmaan herännäisiin ja perheen elämää sävytti syvä uskonnollisuus. Perheen historia kertoo siitä, miten isoisäni, itsekin torpparin poika, tuki torppareista työmiehiksi itsenäistyneitä naapureitaan, rakensi pohjalaisen yritteliäisyyden mukaisesti myllyn, sahan, meijerin ja kattotiilitehtaan, ja loi mummoni kanssa kartanosta kylän toimintakeskuksen, jossa pidettiin hartausseuroja, jopa yleisiä kastetilaisuuksia – syntyihän heille itselleenkin lapsi miltei joka vuosi. Monipuolinen toiminta auttoi sisällissodan haavojen korjaamisessa. Kovalla työllä hyvään kuntoon saatu kartano toimi sodan aikana Karjalan siirtolaisten vastaanottokeskuksena. Omassa kodissanikin, kartanon maista erotetulla tilalla, sijaitsi koko varhaislapsuuteni ajan kilttejä Karjalan siirtolaisia, jotka pitivät meistä lapsista huolta isän ollessa sodassa ja äidin ahertaessa naisten ja miesten töissä.

Hyvät kuulijat. Itsenäisyysajan perhetarinoita on niin paljon kuin on sukujakin. Niissä maamme yhteinen menneisyys näyttäytyy eri muodoissaan. Sata vuotta sisältää sotien aiheuttaman tuskan ja haavojen lisäksi optimismia, aherrusta ja paremman tulevaisuuden rakentamista. Kukin meistä läsnäolijoista on kulkenut oman matkansa tästä sadan vuoden jaksosta ja syntymäajankohdastamme riippuen meillä kullakin on siitä omat muistomme.

Aihetta Nainen sadan vuoden saatossa voikin perhekohtaisten tarinoiden ohella käsitellä myös aikakausikuvauksena siihen tapaan kuin Susan Heikkisen kirjoittamassa artikkelissa Suomen Kuvalehden tämänvuotisessa juhannusnumerossa on menetelty. Artikkelissa on hyödynnetty mm. Järvensivun, Nikkasen ja Syrjän tutkimusta Työelämän sukupolvet. Sukupolvi-käsitettä käytetään artikkelissa viittaamaan tiettyihin ikäluokkiin, joita yhdistävät jotkin yhteiskunnalliset tai kulttuuriset piirteet. Sukupolvi-sanahan sinänsä viittaa ihmisten biologiseen suhteeseen.

Heikkisen mielenkiintoinen artikkeli alkaa tsaarinaikana syntyneiden ikäluokista, joista vielä on elossa noin tuhat. Hän luonnehtii itsenäisyyden alkuvuosina syntyneitä Sotasukupolveksi, jonka nuoruus katkesi sotiin. Vuosina 1927 – 44 syntyneitä hän kutsuu Vastuunkantajiksi, jotka joutuivat varhain ottamaan vastuun itsestään, sisaruksistaan ja kotitöistä isien ollessa sodassa ja äitien ollessa isien töissä. Sitä seurasi Liikkuva sukupolvi (1945-54), joka muutti maalta kaupunkiin, sai koulutusta ja tasa-arvoistui. Itselläni on erityinen suhde seuraavaan sukupolveen, Öljykriisin sukupolveen (1955-1964), sillä olen yli 40 vuoden ajan seurannut vuonna 1959 syntyneen ikäluokan kehitystä 8 vuoden iästä 50-vuotiaaksi. Tämä pitkittäistutkimus tunnetaan nimellä Lapsesta aikuiseksi. Sen tuloksista on Englannissa tänä kesänä ilmestynyt kokoava teos. – Pulkkinen, L. (2017). Human development from middle childhood to middle adulthood: Growing up to be middle-aged. (In collaboration with Katja Kokko.) London: Routledge.

Itsenäisen Suomen lahja naiselle

Ennen tämän tutkimuksen tulosten tarkastelua, haluan nostaa esiin yleisemmän kysymyksen: Mitä on itsenäinen Suomi tarjonnut naisille? Monenlaisia asioita äänioikeudesta, tasa-arvosta ja koulutuksesta alkaen voitaisiin luetella itsenäisen Suomen antina naiselle, mutta mielestäni perustavin asia on: elämä. Ennen Suomen itsenäistymistä lapsikuolleisuus oli suurta ja jos sitä ei olisi onnistuttu vähentämään, suuri osa meistä ei olisi jäänyt elämään 5. ikävuoden jälkeen. Vielä 1910-luvulla noin 150 lasta tuhannesta kuoli pienenä; nyt sata vuotta myöhemmin enää 3 lasta tuhannesta. Lapsikuolleisuus oli siis tuolloin 50-kertaista. Suomen itsenäisyyden aikana Arkkiatri Arvo Ylppö aikalaisineen ja seuraajineen kehitti neuvolatoiminnan ja sai aikaan lapsikuolleisuuden vähenemisen. Rokotukset ja lääketieteen kehitys tulivat avuksi. Ne tulivat tueksi myös raskauteen ja synnytykseen ja vähensivät naisten lapsivuodekuolleisuuden yhdeksi maailman pienimmistä.

Surullisia tarinoita lapsikuolleisuudesta on varmaan kaikissa suvuissa. Omakohtainen kokemukseni on saanut minut ajattelemaan, onko ymmärretty sitä, miten raskas kokemus lasten kuolema on ollut naisille ja millaisia puolustusmekanismeja se on vaatinut kehittämään. Tuskin surua on lieventänyt asenne, että tällaista tapahtui kaikille, kuten olen kuullut tokaistavan. Oma äidinpuoleinen isoäitini synnytti14 lasta vuoteen 1915 mennessä, mutta 8 heistä kuoli pienenä. Näin koulutyttönä isoäitini pöydällä, vuoteeni vieressä, avoimena olevan nimiluettelon syntymäpäivineen, mutta monien nimien perässä oli myös kuolinpäivä. Tunnistin tätini ja enoni ja nuorimmaisena kaikista äitini. Menin mummun luokse ja kysyin: onko sinulla ollut näin paljon lapsia – en ollut koskaan kuullut asiasta? Silloin rakastettava kiltti mummuni suuttui kauheasti siitä, että olin mennyt penkomaan hänen papereitaan. Mitään vastausta en saanut. Olisin halunnut tietää, mitä on tapahtunut niille kahdeksalle tädilleni ja enolleni, jotka oli kyllä kastettu mutta joille ei Heinolan maaseurakunnan hautausmaalla ollut hautoja. Miksi he kuolivat ja miten silloin pienten lasten kuoleman yhteydessä toimittiin?

En rohjennut ottaa asiaa sen koommin puheeksi, mutta kun odotin esikoistani yli 10 vuotta myöhemmin, rohkenin kysyä äidiltäni, mihin nämä lapset olivat kuolleet. Minua askarrutti muun muassa 1960-luvulla esiin noussut rhesus-tekijä. Myös äiti vastasi suuttuneella äänellä: Mistä minä tietäisin. Voi olla, ettei hän nuorimmaisena tiennytkään perhepiirissä vaietusta asiasta. Kolmas yritykseni saada tietoa asiasta oli kysyä sitä sisarussarjan vanhempaan päähän kuuluvalta kummitädiltäni hänen kuolinvuoteensa ääressä 25 vuotta myöhemmin. Hän vastasi surullisella äänellä: Ei niitä osattu hoitaa. Muuta hän ei sanonut. Jäin miettimään, syntyikö syyllisyyttä ja häpeää siitä, että lapsia ei osattu hoitaa, ja siksi asiasta vaiettiin, vai oliko suru liian raskas kannettavaksi.

Ellei sitä ole jo tehty, niin mielestäni ei olisi vieläkään liian myöhäistä paneutua tutkimuksellisesti siihen painolastiin, joka erityisesti naisille on koitunut pienten lasten kuolemasta (ja jota edelleen maailmassa koetaan) ja joka mahdollisesti jatkuu seuraaviin sukupolviin. Onko lasten kuolleisuus vaikeuttanut kiintymyssuhteen luomista lapsiin ja synnyttänyt kovuutta? Näkyisikö se sukupolvien välisessä suhteessa? Olen kuullut, että isovanhempien suhteet lapsenlapsiinsa saattoivat olla ennen varsin etäiset. Oma äitinikään ei muistanut tavanneensa mummoaan kuin pari kertaa, vaikka talojen etäisyys ei ollut kuin parikymmentä kilometriä. Kun olin syntynyt, äitini anoppi oli sanonut hänelle, että tuo lapsi, hänen esikoisensa, ei elä kauan, koska olin mummoni mielestä tummine silmineni liian nätti ja muutoinkin liian aktiivinen vauva. Ymmärrettävästi äitini hätääntyi tuollaisesta arviosta, jota hän ei voinut jakaa sodassa olevan isäni kanssa. Itsekin koin hätäännyksen, kun 21-vuotiaana äitinä kannoin kolmiviikkoisen esikoiseni kalastajakylän tupaan Suomenlahden saarella. Iäkäs appeni oli ovella vastassa ja sanoi: Uskalsittepas tuoda sen tänne. Minä vastasin reippaasti: Onhan täällä vauvoja ennenkin elänyt. Siihen pappa vastasi: Mutta heikot kuoli pois. Usein ajattelin huolestuneena, onko vauvani heikko. – Matkaa mantereelle oli pitkästi ja kulkuyhteyksiä vain kolme kertaa viikossa.

Mitä lapsikuolleisuuden ja lapsivuodekuolleisuuden väheneminen ovat merkinneet sadan vuoden saatossa eläville naisille? Naiset ovat voineet odottaa lasta turvallisemmin mielin, kiintyä lapseen jo ennen syntymää ja sen jälkeen luottaa lapsen kasvuun ja kehitykseen ja omaan selviytymiseen synnytyksestä. Näkyykö kiintymyssuhteen muodostuminen myöhemmissä sukupolvissa? Mielestäni se näkyy siinä huolenpidossa, jota lapsia kohtaan nykyisin osoitetaan. Isätkin ovat päässeet siitä osallisiksi. Olen tutkimuksessani voinut verrata 8-vuotiaita lapsia vuonna 1968 heidän omiin 8-vuotiaisiin lapsiinsa 30 vuotta myöhemmin, vuonna 1998. Vertailu perustuu opettajien tekemiin arviointeihin samoissa kysymyksissä. Oli ilahduttavaa, että lasten kehitys oli edennyt myönteiseen suuntaan. Sekä tytöillä että pojilla oli 1998 enemmän hyvää sosioemotionaalista käyttäytymistä kuin aiemmin. Tämä viittaa tunteiden ilmaisuun ja tilanteiden hallintaan, mikä näkyi kyvyssä hallita ristiriitoja, luottamuksena siihen, että asiat järjestyvät, kun neuvottelee, ja heikompien auttamisena. Uskon, että lapset olivat turvallisemmin kiintyneet vanhempiinsa. Erinomainen laki lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta vuodelta 1984 on kriminalisoinut ruumiillisen kurituksen ja ohjannut lasta ymmärtävään, lapsilähtöiseen kasvatukseen, johon myös isät ovat osallistuvat. Tämä on hyvä, sillä turvallinen kiintymys on lapselle voimavara ihmissuhteisiin, opiskeluun ja työntekoon.

Elämään liittyen itsenäisyyden aika on kaikin puolin lisännyt terveyttä ja elinikää – jos jätetään huomiotta toisen maailmansodan aiheuttamat tuhot. Kansainvälinen kehitys lääkkeiden, kuten antibioottien ja rokotusten, käyttöön saamiseksi ja suomalaisten naisten valveutuneisuus terveyden hoidossa ovat ratkaisevasti lisänneet elämän mahdollisuuksia. Samanaikaisesti elinolot ovat parantuneet. Moni meistä on joutunut hämmästyneenä toteamaan, miten vaatimatonta ja niukkaa aineellinen elämä oli 100 vuotta sitten. Paremman tulevaisuuden rakentamiseen suomalaiset naiset ovat osallistuneet merkittävällä tavalla. Lapsille on haluttu tarjota parempi tulevaisuus vaivoja säästämättä.

Ei ole myöskään syytä unohtaa sitä, että Suomen itsenäisyydestä yli 70 vuotta on ollut rauhan aikaa. Se on antanut meille mahdollisuuden elää turvallisissa oloissa. Kiittäkäämme siis elämästä, jonka olemme saaneet itsenäisyyden ajan myönteisen kehityksen ansiosta.

Sukupolvisuhteet

Palaan nyt tutkimukseeni, johon osallistui alkuaan liki 200 tyttöä (ja saman verran poikia) ja jotka olivat siis syntyneet vuonna 1959. He ovat eläneet Suomen 100 vuoden itsenäisyydestä lähes 60 vuotta. Suurin osa heidän isovanhemmistaan oli syntynyt ennen Suomen itsenäistymistä, mutta kaikki heidän vanhempansa olivat syntyneet Suomen ollessa itsenäinen kansakunta. Tutkimukseen osallistuneilla henkilöillä oli lapsia, joista ensimmäiset olivat syntyneet 1970-luvun loppupuolella, ja neljäsosalla naisista oli jo lastenlapsia heidän ollessaan 50-vuotiaita. Näin ollen Suomen itsenäisyyden aika tulee tässä tutkimuksessa katetuksi viidellä biologisella sukupolvella.

Tutkimus antaa tietoa sukupolvisuhteista yhden sukupolven välityksellä. Kun tutkittavia haastateltiin 36-vuotiaina, niin isovanhemmat elivät vain muistoissa. Liki puolet mainitsi läheisimmäksi isovanhemmaksi äidinäidin. Muistoja isovanhempien merkittävistä vaikutuksista omaan elämään syntyi siitä, että isovanhemmat olivat hoivanneet ja antaneet säännöllistä tukea tai että heidän luonaan oli vierailtu pitempiä jaksoja lomien aikana. Negatiivisia muistoja syntyi, jos äidinäidin ja oman äidin välit olivat riitaiset, tai jos isoisä oli kärsimätön lastenlasten takia.

Viime aikoina on käyty keskustelua isovanhempien ja lastenlasten tapaamisoikeudesta, jota Suomen lainsäädäntö ei turvaa. Keskustelu kääntyy helposti aikuislähtöiseksi, isovanhempien oikeudeksi, josta kiistellään, kun isovanhempien ja heidän lastensa välit ovat huonot. Mielestäni oikeutta pitäisi ajatella ensisijaisesti lapsen kannalta. Lapsella tulisi olla oikeus tavata isovanhempiaan, samoin kuin v. 1984 voimaan astuneessa laissa lasten huollosta ja tapaamisoikeudesta määritellään lapselle oikeus tavata poissaolevaa vanhempaansa. Tämän oikeuden tulee olla riippumaton siitä, kuinka riitaisat aikuisten väliset keskinäiset suhteet ovat. Ihmissuhteiden verkostossa isovanhemmilla on lapsille erityinen ylisukupolvinen asema ja merkitys. Tutkimusten mukaan isovanhemmilla voi olla suojaava vaikutus lapsen kehitykseen silloin, jos kotona on vaikeaa, ja rikastava vaikutus silloinkin, kun kotiolot ovat hyvät.

Tutkimukseeni osallistuneista henkilöistä 80 %:lla oli läheiset suhteet omiin lapsenlapsiinsa, jotka olivat syntyneet pääasiassa 2000-luvulla, mitä Heikkisen artikkeli Suomen Kuvalehdessä luonnehtii Orastavaksi sukupolveksi, joka ”ei muista lainkaan aikaa ilman internetiä, älypuhelinta ja somea”. Osallistuminen lastenlasten hoitoon ei ole enää niin yleistä kuin 1960-luvulla päivähoitojärjestelmän ja naisten, myös isovanhempien, lisääntyneen kodin ulkopuolisen työn takia. Sukupolvien läheisyyttä lisäävät tiheät tapaamiset ja yhteinen ajankäyttö lastenlasten kanssa jonkin kiinnostavan asian parissa. Yhdessäolo kasvattaa molemminpuolista kiintymystä.

Suhteiden läheisyydessä on yli sukupolvien ulottuvaa jatkuvuutta. Hyvät muistot mummosta kannustavat läheiseen suhteeseen omien lastenlasten kanssa. Toivoisin aktiivisten naisjärjestöjen tuovan esille lastenlasten näkökulmaa keskusteltaessa tapaamisoikeudesta yli sukupolvien.

Sukupolvivertailussa huomiota kiinnittää koulutusmahdollisuuksien paraneminen. Oppivelvollisuus tuli voimaan pian itsenäisyyden saavuttamisen jälkeen ja tytöille ja pojille yhteisiä kouluja perustettiin kaikkialle Suomeen. Suomalaiset ovat panostaneet hyvin paljon lastensa koulutukseen. Suomessa myös toteutettiin ensimmäisenä maailmassa ilmainen kouluruokailu 1940-luvulla tukemaan lasten jaksamista opintiellä. Silloin ymmärrettiin, että Suomen tulevaisuus on lasten varassa ja että heidän kehitystään on tuettava kaikin keinoin.

Erityisesti sukupuolesta riippumattomat koulunkäyntimahdollisuudet paranivat 1970-luvulla toteutetun peruskoulun ansiosta. Kun koulutus oli yhteiskunnan tarjoamaa, ei perheissä enää tehty päätöstä lähettää oppikouluun vain pojat. Tytöt ovat käyttäneet koulutusmahdollisuuksia halukkaasti hyväkseen.

Yhdessä sukupolvessa koulutus piteni huikeasti. Tutkimusotokseeni kuuluvien henkilöiden vanhemmista 8 % oli ylioppilaita, mutta heidän tyttäristään kuusinkertainen määrä eli 47 % oli ylioppilaita. Tosin vain alle puolet heistä jatkoi opintoja yliopistossa, sillä tytöt menivät ylioppilastutkinnon jälkeen usein ammatillisiin opintoihin, sairaanhoitajakouluun, kauppaopiston ylioppilaslinjalle jne., varsinkin, jos vanhemmilla ei ollut pitempää koulutusta. Pojista vain 22 % opiskeli ylioppilaaksi, mutta he jatkoivat siitä yliopisto-opintoihin, sillä pojat menivät yleisesti ammatilliseen koulutukseen tai työelämään suoraan peruskoulusta.

Myös koulutuksen sisällöt ovat monipuolistuneet. Aikaisemmin erilaisia ammatteja opittiin työpaikoilla. Esimerkiksi keskikoulututkinto eli nykyinen peruskoulu riitti pankkivirkailijalle ja moniin muihin tehtäviin. Nykyisin tutkintotodistuksia vaaditaan kaikenlaisiin tehtäviin.

Kaikesta kehityksestä huolimatta olen huolissani siitä, että me naiset emme ole olleet riittävän yksituumaisia lasten näkökulman huomioon ottamisessa koulun edelleen kehittämiseksi. Koulu perustettiin puolipäiväkouluksi Saksan mallia seuraten maatalousvaltaisen yhteiskunnan aikana. Äitien siirryttyä työhön kodin ulkopuolelle koulun ja kodin tehtäviä olisi tullut tarkastella uudella tavalla. Tällaisia ehtoja jälleenrakennukseen osallistuneet suomalaiset naiset eivät asettaneet toisin kuin muissa Pohjoismaissa, joissa luotiin osapäivätyömahdollisuus ja iltapäiväkodit. Olen ponnistellut sen eteen, että myös Suomessa koulu antaisi riittävän henkilökunnan avulla oppilaille opetuksen ohella perusturvaa ja virkistäytymismahdollisuuksia taiteen ja kulttuurin parissa, kuten Lapsen Oikeuksien sopimus edellyttää. Olin pari viikkoa sitten kansainvälisessä kokouksessa Etelä-Koreassa, Soulissa, ja totesin, että Suomi on näissä suhteissa hyvin hapuileva. Hyviä ideoita on, mutta poliittista tahtoa ei ole ollut niiden toteuttamiseksi. Etelä-Korea ja monet muut maat ovat ajaneet Suomen ohi. Suomessa lapset ja perheet jätetään yksin tämän ristiriidan kanssa, josta taakka tulee ensisijaisesti lasten kehitykselle.

Öljykriisin sukupolvi

Vuonna 1959 syntyneet tutkimukseni henkilöt kuuluvat Heikkisen artikkelin mukaan Öljykriisin sukupolveen, joiden kohtaloa hänen mukaansa määritti 1970-luku ja joiden nuoruusvuodet olivat niin läpeensä politisoituneet, että monet menettivät kaiken mielenkiintonsa puolueisiin. Tämä pitää hämmästyttävän hyvin paikkansa myös tutkimusaineistossani. Kun tutkimukseni henkilöitä pyydettiin arvioimaan, kuinka tärkeänä he pitivät oman elämänsä kannalta sellaisia asioita, kuten taloutta, teknologiaa, fyysistä kuntoa, uskontoa, politiikkaa, tiedettä ja urheilua, niin naisten mielestä kaikissa tutkituissa aikuisiän vaiheissa eli 27-, 36- , 42- ja 50-vuotiaana oli heidän elämänsä kannalta vähiten tärkeää politiikka. Tärkeintä oli oma fyysinen kunto.

Jää kysymään, miksi naiset pitävät yhteisten asioiden hoitamista, politiikkaa, niin vähän merkitsevänä oman elämänsä kannalta? Samat naiset kuitenkin huolehtivat yhteisistä asioista perheissään ja lähipiirissään. Tässä tutkimuksessa toteutettu arvojen analyysi osoitti samaa kuin muissakin tutkimuksissa: suomalaiset arvostavat eniten muista ihmisistä huolenpitoa ja vähiten vallan tavoittelua. Ehkä puoluepolitiikassa korostuu vallan tavoittelu enemmän kuin huolenpito yhteisistä asioista. Voisiko huolenpidon painotusta vahvistaa?

Samainen Heikkisen artikkeli kuvaa 1959 syntyneen sukupolven kasvuilmapiiriä yleishuolestuneeksi. ”Maailmanmeno ei ollutkaan jatkuvaa kasvua, autoistumista ja kehitystä. Paljastui, että vedet ja ilma olivat laajasti saastuneet.” Tähän voisi lisätä vielä kylmän sodan maailmanpolitiikassa. Kysyttäessä 27-vuotiailta tutkittavilta vuonna 1986 sitä, miten paljon he katsoivat tulevaisuutensa riippuvan kohtalosta, Jumalasta, maailman tilanteesta, itsestä jne., naiset katsoivat heidän tulevaisuutensa riippuvan ensisijaisesti heistä itsestään. Tulevaisuuden riippuminen ensisijaisesti itsestä säilyi keski-ikään asti. Toiseksi eniten naisten tulevaisuus riippui maailman tilanteesta. Korkeampien voimien, kuten kohtalon ja Jumalan merkitys tulevaisuuteen vaikuttavina tekijöinä koettiin vähäiseksi. Tämä vastaa sitä, että naiset pitivät uskonnon tärkeyttä elämälleen lähes yhtä vähäisenä kuin politiikan.

Tulevaisuuden riippuminen itsestä ja maailmana tilanteesta selittänee sitä, että tulevaisuuden pelot liittyivät luonnon saastumiseen ja sairauksiin ja että fyysinen kunto oli niin tärkeä omalle elämälle. Taloudellisia vaikeuksia ja sotaa ei pelätty yhtä paljon. Nämäkin käsitykset pysyivät hyvin samanlaisina 27 vuoden iästä 50-vuotiaaksi.

Heikkisen artikkeli luonnehtii 1959 syntyneen ikäluokan kuuluvan tunnollisten suoriutujien ja puurtajien sukupolveen, joka on joutunut selviytymään taloudellisista taantumista. Myös tutkimustulokseni vahvistavat tätä kuvausta, sillä naisillakin koulutuksen pituus ja ammattiasema selittävät psykologista toimintakykyä, kuten itsearvostusta ja hyvinvointia. Eroa miehiin oli kuitenkin siinä, että naisilla työuran vakaus ei selittänyt itsearvostuksen ja hyvinvoinnin vahvuutta ilmeisesti siksi, että naisten työurassa on enemmän vaihtelua lapsiin liittyvien tehtävien takia. Kun nämä naiset olivat nuoria, niin eroa oli heidän kesken siinä, että toiset olivat opintoihin ja uraan suuntautuneita ja toiset perinteisempiä, kotiin ja perheeseen suuntautunutta. Iän myötä ero kuitenkin kaventui. Urasuuntautuneet halusivat perheen ja lapsia ja perinteisemmin kotiin suuntautuneet halusivat työuraa. Kysymys oli lähinnä näiden asioiden ajoituksesta omassa elämänkaaressa.

Pyydettäessä vertailemaan työn, perheen, ystävien ja vapaa-ajan tuottamaa tyydytystä itselle naiset (ja miehet) panivat kaikissa aikuisiän vaiheissa perheen ensimmäiselle sijalle. Nuoressa aikuisiässä (27- ja 36-vuotiaana) työ oli toisella sijalla, mutta siitä se asteittain putosi viimeiselle sijalle, ja ystävät kohosivat toiselle sijalle. Perheen merkitys ja läheisistä huolehtimisen arvostus tulivat esille monissa muissakin yhteyksissä. Tämä on ristiriidassa suomalaisen yhteiskunnan työkeskeisyyden kanssa. Perhenäkökulmaa ei nosteta esiin, ei varsinkaan lasten kannalta. Ajatellaanpa vaikkapa työnantajien tukemaa lounasruokailua, josta helposti muodostuu aikuisten pääateria. Yhteistä päivällisruokailua lasten kanssa ei enää olekaan, elleivät vanhemmat tiedosta sitä, että olisi parasta syödä lounaalla vain pari voileipää. Suomi on aivan erityinen maa siinä, että lasten psyykkisen ja fyysisen terveyden kannalta tärkeitä yhteisiä perheen aterioita on Suomessa vähemmän kuin missään muussa länsimaassa. Yleensäkään lasten kuuleminen, jota lasten oikeuksien sopimus edellyttää, ei ole päässyt tunkeutumaan työelämään. Lapset ovat kuin kuminauhaa, jota voidaan venyttää vaikka minkälaisiin vanhempien työvuoroihin. Lasten stressaantumisen lähteeksi näitä vaatimuksia, ylipitkiä päivähoitopäiviä, ja yhteisen ajan puutetta perhepiirissä ei ymmärretä.

Öljykriisin sukupolvi eli nuoruuttaan aikana, jolloin alkoholin kulutus yli kaksinkertaistui ja tuli yleiseksi myös naisten keskuudessa sen jälkeen, kun keskiolut tuli ruokakauppoihin vuonna 1969. Runsas alkoholin käyttö nousee tutkimuksessani esiin mustana varjona ja vaikeuksien lähteenä. Nuoret aloittivat tupakoinnin ja alkoholin käytön varhain, monet jo 13-vuotiaana tai sitä ennen. Tutkimukseni osoittaa, että ne naiset (ja miehet), jotka aloittivat alkoholin käytön ennen 16 vuoden ikää, kuluttivat alkoholia aikuisena enemmän, olivat useammin humalassa ja saivat korkeampia pistemääriä alkoholismitesteissä. Nuoruusiässä muodostuneet erot naisten kesken alkoholin käytön määrässä säilyivät samansuuntaisina 50 vuoden ikään asti.

Kysymys ei ole vähäisestä asiasta, sillä runsas alkoholinkäyttö nuoruusiässä on yhteydessä vähäisempään kiinnostukseen koulutusta kohtaan, ammatillisten vaihtoehtojen kaventumiseen, pitkäaikaistyöttömyyteen, terveyteen ja ihmissuhteisiin. Minun sukupolveni vanhempien keskuudessa äiti oli lapsen tuki ja turva, jos isä joi, mutta kehen turvaavat lapset silloin, jos äitikin juo. Suomessa joudutaan ottamaan lapsia paljon huostaan sen vuoksi, että vanhemmat eivät pidä heistä huolta. Runsas alkoholinkäyttö on usein taustalla, vaikka siitä ei avoimesti puhuta. Jostakin syystä alkoholinäkökulmaa piilotellaan ikään kuin yhteisenä kansallisena häpeänä. Olisi korkea aika tarttua siihen eikä ajatella vain alkoholin myynnistä saatavia vero- tai muita tuloja. Pitemmällä tähtäyksellä terveet ja hyvinvoivat ihmiset tuottavat enemmän.

Yleisesti ottaen tämän vuonna 1959 syntyneiden ikäluokan naiset voivat aikuisiässä hyvin. He olivat tyytyväisiä elämän eri puoliin, kuten asumiseen, ammattiin, tulotasoon ja parisuhteeseen. Heidän psykologinen hyvinvointinsa oli hyvää, mikä tarkoittaa mm. oman itsen hyväksymistä, myönteisiä ihmissuhteita, itsenäisyyden tunnetta ja elämän tarkoituksellisuutta. Keski-ikä (42 – 50 v) on parasta aikaa, ns. prime time. Kuten olen julkisuudessa todennut, yleistajuisella kirjoittelulla keski-iän kriisistä ei ole perusteita tämän eikä muidenkaan tutkimusten mukaan. Elämässä on eri vaiheissa siirtymiä. Kun siirrytään kouluun tai aikuisikään, uudet asiat tulevat tärkeiksi ja jotkin ennen tärkeänä pidetyt asiat jäävät taka-alalle. Emme puhu näissä yhteyksissä kriisistä. Kehityksessä on sekä luopumista että korvautumista uusilla asioilla. Näin on myös naisten elämässä. Ja näin on myös keski-iässä.

Lopuksi

Hyvät kuulijat. Nainen sadan vuoden saatossa on teema, jonka lähestymisnäkökulmia olen edellä hahmotellut. Kukin voi täydentää kertomusta sekä historiallisilla tapahtumilla että omaelämäkerrallisilla tarinoilla.

Haluan lopuksi nostaa esille havaintoni nuoremmasta naisten sukupolvesta. Olen ollut suuresti ilahtunut kohdattuani viime vuosina useita upeita naisia, joilla on paljon energiaa ja ideoita ja innostusta tavoitteidensa toteuttamiseen. Olen päässyt osaksi parasta keski-ikäänsä elävien naisten verkostoja, joissa keksitään strategioita ja edetään suunnitelmallisesti kohti tavoitteita. Ja joissa naiset aidosti tukevat toisiaan. Olen koko ikäni toiminut miesvaltaisessa yliopistoyhteisössä, mutta nyt nautin tästä uudesta vaiheesta, jossa voin antaa tukeani ja jakaa kokemustani nuoremmille naisille.

Meillä, vanhemmalla naisten sukupolvella, on paljon annettavaa ja opittavaa, kun toimimme nuoremman sukupolven kanssa. Sen ajattelutavat ovat muuttuneet uudenlaisen tietoisuuden kehittymisen myötä. Sukupuolten väliset rajat ovat hämärtyneet. Suvaitsevaisuus on lisääntynyt, ja kriittisyys jatkuvaa taloudellista kasvua ja tuhlaavaa kulutusta kohtaan on vahvaa. Vaikka yksilökeskeisyys on tunnistettavaa, on sen rinnalla koko maatamme ja maapalloamme koskevia huolia ja tavoitteita. Suhtaudun luottavaisesti tulevaisuuteen, jos annamme näille sadan vuoden saatossa kehittyneille vahvoille naisille tilaa ja tukea ottamaan vastuuta itsenäisen Suomen kehityksestä sen eri toiminta-aloilla.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s